Viikko Pietarissa ei ihan odotuksien mukainen.
Kirkkoihin on helppo poiketa, pidän kynttilöistä ja suitsukkeen tuoksusta, katselen ihmisiä. Eipä olisi pitänyt, parempi katsoa jalkoihinsa sillä kaaduin pahasti portaissa. Muut mummut tekivät säikähtäneitä ristinmerkkejä, onneksi löytyi sentään reipas täti ja auttoi ylös. Joka tapauksessa tuloksena kipeä, sininen ja turvonnut nilkka. Särkylääkettä, kipugeeliä, jääpusseja, harmittelua ja katumista.
Poteminen käy ikäväksi ja eilen päätin ontua runoilija Anna Ahmatovan kotimuseoon. Pidin museon tunnelmasta, ihastuttavista oppaista - kulttuurin ja runouden henkilöitymistä, jotka istuivat lukemassa kirjaansa ja samalla seurailivat kävijöitä. Heillä on tarkka vaisto löytää kävijöistä juuri ne runoille ja tarinoille alttiit, nousta ja pyytämättä kertoa jokin hieno vanhaan nojatuoliin tai kuluneeseen shakkipöytään liittyvä muisto. Ihastuttavia vanhoja naisia.
Kotimuseon asukkeihin kuuluu myös kissa. En ole kissojen ystävä, mutta toki Ahmatova-museon kissa on ihan erityinen rotunsa edustaja.
Kirkkoihin on helppo poiketa, pidän kynttilöistä ja suitsukkeen tuoksusta, katselen ihmisiä. Eipä olisi pitänyt, parempi katsoa jalkoihinsa sillä kaaduin pahasti portaissa. Muut mummut tekivät säikähtäneitä ristinmerkkejä, onneksi löytyi sentään reipas täti ja auttoi ylös. Joka tapauksessa tuloksena kipeä, sininen ja turvonnut nilkka. Särkylääkettä, kipugeeliä, jääpusseja, harmittelua ja katumista.
Poteminen käy ikäväksi ja eilen päätin ontua runoilija Anna Ahmatovan kotimuseoon. Pidin museon tunnelmasta, ihastuttavista oppaista - kulttuurin ja runouden henkilöitymistä, jotka istuivat lukemassa kirjaansa ja samalla seurailivat kävijöitä. Heillä on tarkka vaisto löytää kävijöistä juuri ne runoille ja tarinoille alttiit, nousta ja pyytämättä kertoa jokin hieno vanhaan nojatuoliin tai kuluneeseen shakkipöytään liittyvä muisto. Ihastuttavia vanhoja naisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti